Muistaako kukaan mun ja suklaan välillä syttynyttä sotaa, kun yritin tehdä eräänlaisia patukoita ja epäonnistuin, no, nöyryyttävästi? Mulla oli jo epäonnistumishetkellä lukuisat uudet sotasuunnitelmat mielessä, joita en kuitenkaan ole vieläkään päässyt toteuttamaan. Koen suurta viha-rakkaussuhdetta suklaata kohtaan, koska kukapa sitä ei rakastaisi, mutta toisaalta se ei tottele mua ikinä - lukuunottamatta tätä harvinaista kertaa, joka ei tosin suuria ihmeitä, kädentaitoja tai keittiökokemusta vaadikaan.
Resepti näissä on varmaan jo ihan itsestäänselvä - valkosuklaalevy paloitellaan, sulatetaan mikrossa välillä sekoittaen ja kuivatut mustikat heitetään sulan suklaan sekaan. Sekoituksen jälkeen massa kaadetaan muotteihin, itse käytin yksinkertaisesti jääpalamuotteja. Pistin näihin koko levyn suklaata ja koko pussin mustikoita.
Ja kerrankin, kerrankin se suklaa valui muottien pohjalle asti, jotta paloista tuli juuri muottien muotoisia ja sileitä ja täydellisiä ja kauniita ja upeita ja mahtavia ja uskomattomia ja virheettömiä ja ja ja...
Ne on niin kauniita, niin ihania. Näitä vois tehä miljoonittain ja antaa lahjaksi ja laittaa tarjolle kahvipöytään joka juhlissa.
Mutta kuten kaikki itsetehdyt suklaahärpäkkeet, niin kyllähän nämäkin huoneenlämmössä pehmenevät alta aikayksikön. Musta tuntuu, että siinä mielessä suklaa ei koskaan lopeta ihmiskunnalle vittuilemista.